Kjell Westö oli minulle uusi tuttavuus, Isän nimeen osui käteeni kirjastossa kun olin kovasti pokkarinkipeä. Takalieve vaikutti kuitenkin lupaavalta sanoessaan "Voiko kyky joutua vaikeuksiin periytyä?" Koska kannen kuva oli kivan retrohenkinen ja sukukronikat kiinnostavat aina, päätin tutustua Skrakeihin. (Kyllä vaan, joskus lukupäätös tulee tehtyä näinkin heppoisesti. Luojalle kiitos kirjastosta!)
Isän nimeen on siis Skrakejen sukutarina. Se kattaa useamman sukupolven, isoisä Brunon ja hänen veljensä Leon, Brunon pojan Wernerin ja lopulta tarinan kertojan, Wernerin pojan Wiktorin. Enpä olisi ihan uskonut että katastrofaalisten Skrakejen tarina olisi ihan näin mukaansatempaava, yllätyin todella iloisesti juonesta ja Westön kertojanäänestä, joka muuten mielestäni toi jollain tavalla mieleeni John Irvingin. Skrakeista eniten esiin nousevat Leo-setä, jonka kohtalona on yrittää etsiä hyvyyttä maailmasta ja Werner, optimisti, jonka maailma lopulta murtaa.
Westön henkilöhahmot ovat herkullisia ja yksityiskohtia on paljon. Westön kieli on kaunista, jäin välillä hetkeksi maistelemaan ja miettimään sen maalaamia kuvia. Monesti kappaleen lopusta löytyi jonkin erityinen herkkupala, kuin piste iin päälle. Tämä kappale miellytti aivan erityisesti, juoksuharrastukseni takia.
"Ja juoksin läpi syksyjen, syksyjen joita rakastin niin, juoksin viileässä sateessa ja kuulaiden päivien pehmeässä hämärässä, joka sai vastaantulijoiden kasvot hohtamaan punaisina, juoksin niin nopeasti kuin pystyin ja niin kauas kuin jaksoin, ja rajavaaralaisten kuiskaukset selkäni takana muuttuivat yhä heikommiksi, ne eivät tavoittaneet pakenevaa hahmoani, ja pian ne hiljenivät kokonaan ja minä Liidin eteenpäin eikä koko maailmassa ollut ainoaakaan toista ihmistä, olin vain minä ja tie jota juoksin ja askeleeni ja tasaisena ja kevyenä pysyvän hengitykseni ääni."
Kaunista, eikö vain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti